Anu Kaipainen: Kaihoja kukkuvat käet

Luin kirjan jo viime viikolla ja luovutin sen pois. Tein sentään hiukan muistiinpanoja julkaisusta. Anu Kaipaisen kirjoittama kirja Kaihoja kukkuvat käet julkaistiin vuonna 1983 (WSOY).

Muistikuviani sisällöstä:
 
Päähenkilöinä ovat opettaja, hänen vaimonsa ja pikkutyttö, jotka kokevat kodistaan lähtemisen naapurien ja muiden kyläläisten kanssa. Viipuri paloi, pommikoneet lensivät päivisin. Ihmiset suojautuivat kellareihin. Pimeällä ja öisin toimitettiin asioita ja askareita. Perhe ja lähiseudun asukkaat lähtivät junilla turvaan muualle Suomeen.

Välillä junan raiteet olivat poikki pommitusten takia, mutta kaikki ihmiset siirrettiin kodeistaan muualle Suomeen. Ohjeena oli "vain välttämätön otetaan mukaan". Joku pakkasi kiireellä kirjoja, joku valokuvia, suurin osa pakkasi mukaan käytännön asioita, kuten lämpimiä vaatteita ja ruokaa.

Kirjassa on muitakin päähenkilöitä ja kertomukset seuraavat perheitä eri puolille Suomea. Karjalainen murre aluksi ärsyttää esim. Hämeessä ja Pohjanmaan länsirannikolla, mutta välitön ja iloinen Karjalan heimo voittaa puolelleen (evakkoaikana) majoittajiaan.

Anu Kaipainen kuvaa Karjalasta lähtöä siten, että lukija voi mielessään elää tarinaa. Sota aiheuttaa pelkoa, epävarmuutta, talojen ja omaisuuden menetystä, ja mikä kaikkein raskainta, läheisten ihmisten menetystä.

Erään perheen nuori sotaleski synnyttää kaksospojat ja uusi isoäiti ehdottaa, että toinen kaksosista saisi nimen Olli ja toinen saisi nimen Matti. Olli oli rintamalla samalla viikolla kaatuneen oman pojan nimi ja Matti oli talon emännän pojan nimi, joka kaatui myös rintamalla aikaisemmin samana vuonna.

Nämä kaksi vahvaa, mutta surun murtamaa naista ystävystyvät vähitellen ja emännän kamarissa juodaan usein pullakahvit, jotka piika tarjoilee niiaillen.

Emäntä tarjosi myös ainakin kerran kahvin kanssa konjakkia uudelle ystävättärelleen. Se oli varmaan samana iltana, kun pappi toi suruviestin tämän pojan kuolemasta rintamalla. Konjakki tarjottiin lääkkeeksi, kun kohtalotoveri oli luhistua suruviestin edessä.

Kirjassa on myös ainakin kolmen nuoren naisen ja parin tarinat.

Huomioitani aiheesta:

Anu Kaipaisen ansioksi voi lukea, että hänen kirjansa sisältää puhdasta Karjalan murretta paljon. Minäkin suurinpiirtein ymmärsin kaiken. Sen verran olen murretta kuullut. Isovanhempani (ja koko perhe) ystävystyivät ainakin joidenkin heille sijoitettujen evakkoperheiden kanssa niin paljon, että molemmat perheet pitivät yhteyttä elämänsä loppuun asti.

Kirja on ihan eri tyylinen kuin aikaisemmin tällä viikolla lukemani Imbi Pajun kirja Viron sotavuosista neuvostovallan alla. Tietysti tilannekin oli erilainen, mutta sotaan mahtuu aina paljon tuskaa ja pelkoa. Kuitenkin ihmiset joutuvat kotirintamalla elämään normaalia arkea, miten vain olosuhteet sen sallivat.

Oulun kaupunginkirjaston tietosivu:

Oulun kaupunginkirjaston sivulta löytyy kirjasta sopivaa tietoa minun suurpiirteisten muistikuvieni lisäksi.

Anu Kaipainen: Kaihoja kukkuvat käet:
http://www.ouka.fi/kirjasto/kirjailijat/kaipainen/kaihoja.htm
(Oulun kaupunginkirjasto)

Hyvä kirja. Kannattaa lukea, jos sattuu eteen tai saa sen jostain käsiinsä.

Karjalaiset laulujuhlat Helsingissä 2010:

Karjalan Liitto viettää 70-vuotisjuhlavuottaan 2010. Helsingissä vietettiin myös 7.-20.6. Karjalaisia Laulujuhlia (Karjalan liitto ry:n verkkosivu).

Helsinki 21.6.2010
Sininen rooli