Metsätie, tikkusuora ja tunnetta täynnä...

Lapsuuteni mieleenpainuvin tie on eräs metsätie. Se on kaunis ja erikoisinta on se, että se on tikkusuora, kuin viivottimella vedetty.

Joku saattaisi pitää yksitoikkoisena noin 3,5 kilometrin suoraa taivaltamista. Vaikka tie on suora, jotain vaihtelua on pitkin matkaa. Metsä on hyvinvoivaa ja myös kasvusto vaihtelee matkan aikana.

"Ulottuvuus" on se sana, joka kuvaa omia tuntemuksiani ja joka erityisesti viehättää.

Tie kulkee kahden paikkakunnan välillä, joista toinen on kaupunki, toinen kunta. Lapsuudessa asialla oli merkitystä, koska kotini oli tien toisessa päässä ja äidin syntymäkoti toisessa päässä, ei ihan metsän reunassa mutta kuitenkin. Isäni oli syntynyt kotini puoleisella alueella ja äitini toisen puolen alueella.

Kun olen noussut kotikaupunkini puolella metsätietä harjulle asti, voin nähdä jo naapurikunnasta kaistaleen tien päässä. Ennen sitä olen nähnyt vain harjulle asti, josta nähtynä tie jollain tavalla päättyy taivaanrantaan. Kun käännähdän ja katson kotiin päin, voin nähdä järven. Naapurikunnasta lähdettäessä tuo harju estää näkemästä heti "naapurijärveä"... Kuitenkin sieltäkin näkyy heti vastakkainen taivaanranta ja vasta harjulle tultaessa järvi.

Monilla ihmisillä on muistoja tiestä. Sitä on aina käytetty ja käytetään nykyäänkin paljon. Se lyhentää matkoja, on romanttinen ja se pidetään koko ajan "menokunnossa".

Metsätietä pitkin on kävelty ja hiihdetty, ajettu hevosella, polkupyörällä, autolla, moottoripyörällä, mopolla, traktorilla ja kuorma-autolla. Linja-autoliikenne kulkee muualta, mutta enpä tiedä onko jokin bussikin ajanut sitä. Tien kunto sen kestäisi.

Nykyään, kun käyn kotikaupungissani, kävelen aina metsätietä rajalle asti tai naapurikuntaan. Siitä tulee reilut seitsemän kilometriä. Matkaa tulee taivallettua ajatuksien vaeltaessa sinne tänne kuin vahingossa.

Tiedän jonkun naapurikunnasta, joka sanoo joskus lähtevänsä kesällä polkupyörällä liikkeelle, ajavansa tien ja kiertävänsä järven kerran tai kaksi ympäri ja sitten takaisin samaa tietä.

Käveleminen on kuin hermolepoa. Ajatukset saattavat olla hajanaisia ja hermostuttavia, kun lähtee kulkemaan, mutta kun on kävellyt edestakaisin tien osaksi tai kokonaan, jonkinlainen mielenrauha on saavutettu.

Välillä käytän edelleen mielikuvaa metsätiestä päästäkseni illalla uneen, jos se ei muuten meinaa onnistua.

10.1.2010
Sininen rooli